Oodi miehelle

Nyt, kun takana on melkein puoli vuotta saman katon alla asumista mieheni kanssa, ajattelin kertoilla hieman asioista. Siitä, kun en enää ole yksinhuoltaja. Olen niin valtavan onnellinen ja kiitollinen miehestäni. Siitä kuinka hän alusta asti on kohdellut Rasmusta kuin omaa poikaansa. Kuinka hän herää 90% öistä lämmittämään Rasselle maidon, koska ei halua herättää minua (hän kun herää nopeammin Rassen kitinään). Vaikka hän on se, joka meistä töihin lähtee, eli minkäänlaisia päikkärimahdollisuuksia ei hänellä ole.

En koskaan ole tyrkyttänyt Rasmuksen hoitamista miehelleni. En kyllä olisi jäänyt katselemaan, jos hän ei pätkääkään olisi vastuuta ottanut pojasta, mutta en myöskään koskaan osannut odottaa näin suurta apua. Muistan niin hyvin sen, kun vasta ihan hetki oltiin seurusteltu ja hän pyysi, josko voisin opettaa Rasmuksen maidon valmistamisen, että hänkin voisi sitä yöllä herätä tekemään. Muistan sen, kun hän hetken seurailtuaan meidän arkea, osasi kertoa mitä Rasmus milloinkin syö ja mitä hän on milloinkin vailla. Silloin tajusin, että tuo mies on oikeasti ihminen kenen kanssa haluan olla. Se, että hän itse halusi oppia kaiken mitä Rasmuksen hoitamiseen liittyy, tuntui hyvältä.

Puhuttiin ihan suhteen alussa paljon Rasmukseen liittyvistä asioista. Halusin tehdä selväksi, että minulle lapsi tulee aina ensimmäisenä ja että aikalailla koko elämä pyörii Rasmuksen ympärillä. Tietysti. Hän ymmärsi ja halusi olla mukana. Uskoin, mutta samalla mietin, että onkohan tuo nyt ihan tietoinen mihin on oikein lähdössä mukaan. Hänellä kun ei omia lapsia ole, ei hän tietenkään voinut tietää täysin minkälaista lapsiperheessä arki todella on. Vieläpä, kun Rasse on erityislapsi. Nyt voin todeta, että jos ei silloin tiennyt, niin nyt ainakin tietää. Ja edelleen hän kulkee rinnallani ja on täysillä mukana. Paras isäpuoli, mitä lapselleen voi toivoa. Paras avomies, mitä voi itselleen toivoa. Olen onnellinen <3.