Yksinhuoltajuudesta

Ajattelin vaihteeksi kirjoittaa jotain ns. syvällisempää ja päätin kirjoittaa yksinhuoltajuudesta. Olen käytännössä katsoen ollut Rasmuksen yksinhuoltaja koko hänen elämänsä ajan, mutta viime keväänä teiden erkaannuttua Rassen isän kanssa, lähti se vähäinenkin apu pois. Tai en nyt ihan niin tarkoita, sillä onhan minulla apua saatavilla, mutta kumminkin.

En usko, että kovinkaan moni haluaisi tarkoituksella olla yksinhuoltaja, tai minä en ainakaan halunnut. Elämä on kuitenkin sitä, ettei koskaan voi tietää mitä tulevaisuus tuo tullessaan ja sen mukaan pitääkin sitten vain mennä. Yksinhuoltajana oleminen on varmasti raskaampaa, kuin se, että vanhempia olisi kaksi saman katon alla. Tietysti jos yksinhuoltajalla sattuu olemaan "helppo" lapsi, voihan se olla helpompaa kuin "vaikea" lapsi kahdelle. En missään nimessä halua tässä väittää, että muilla (äideillä) kuin yksinhuoltajilla ei voi olla raskasta, sillä en todellakaan ajattele niin.

Omalle kohdalleni sattui erityislapsi, joka oli vielä hyvin, hyvin itkuinen vauva. Ensimmäinen puoli vuotta menikin huutavan lapsen kantamisessa ympäri kämppää. Silloin olisi ollut paljon helpompaa välillä vain tyrkätä lapsi toisen vanhemman syliin ja paeta paikalta. Mutta siinä kun oli yksin, ei voinut muuta kuin itkeä itse mukana ja hoitaa hommansa niin hyvin kuin pystyi. Vauvavuodesta päällimmäiseksi muistoksi jäikin se järkyttävä väsymys. Harmittaa edelleen, että oli niin väsynyt, ettei siitä ensimmäisestä vuodesta muista juurikaan mitään, ainakaan niistä ensimmäisistä kuukausista. Mutta eihän sille voi mitään. Ihminen, kun ei ole mikään kone, vaan tarvitsee unta ja aika paljonkin.

Jotta tämä ei ihan valitusvirreksi mene, on pakko myös keksiä niitä hyviä asioita yksinhuoltajuudessa. Rehellisyyden nimissä niitä ei ihan liikaa ole, mutta ensimmäisenä mieleen tulee se, että kaikesta saa päättää itse. Oma tapa kasvattaa, säännöt, rytmit jne. Kolikolla on kuitenkin kaksi puolta, joten tässäkin asiassa on sitten se huonompi puoli. Nimittäin yksin päättäminen esim. rokotuksissa; otetaanko kaikki, milloin ne annetaan laittaa jne. Rasmuksen kohdalla on myös erinnäisten tutkimusten teko. Esimerkkinä vaikka se silmien tutkiminen, josta olen joskus aiemmin jo blogissani maininnut. Tutkitaanko silmät, kun se vaatii kumminkin nukutuksen vai eletäänkö epätietoisuudessa, jottei riskejä tarvitsisi ottaa. Tällä hetkellä olen yhä edelleen jälkimmäisen kannalla, vaikka vieläkin mietin asiaa suhteellisen usein. Tämän kaltaisissa tilanteissa olisi helpompaa, jos se toinenkin sanoisi mielipiteensä ja voisi yhdessä päättää mitä tehdään.

Oma aika on tosi vähäistä. Yksin kaupassa käyminen olisi ihan luksusta. Ei tarvitsisi ostosten lisäksi kantaa lasta mukanaan tai yrittää viihdyttää häntä samalla, kun mietit mitä ostat. Olen aina Rasmuksen kanssa. Niin, lukuunottamatta sitä kerran kuukaudessa tapahtuvaa yökylää mummolassa. Mutta siitä en valita. Rasmuksen kanssa ajan viettäminen on ihan parasta. En todellakaan vaihtaisi sitä mihinkään. Jos nyt kuitenkin saisi päättää, kävisin kaupassa yksin ja kävisin suihkussa rauhassa, mutta tiedän, että nekin ajat koittavat vielä. Vauva- ja taaperoaika on kuitenkin niin lyhyt.

Nykyään Rasmuksen kanssa kaksin olo on kuitenkin miljoona kertaa helpompaa, sillä Rasmus nukkuu hyvin (herää vain kerran yössä syömään), viihtyy itsekseen lattialla (vauvana ei minuuttiakaan) ja on muutenkin paljon hyväntuulisempi lapsi. Tottakai nyt on omat haasteensa, kun toinen menee päätä pahkaa mihin haluaa, törmailee ja kiukuttelee vain, koska asiat ei mene hänen haluamallaan tavalla.

Olen kuitenkin maailman onnellisin tuosta pienestä ihmisestä, enkä vaihtaisi päivääkään. Ajattelen, että olen onnistunut, sillä Rasmus on iloinen lapsi. Olen tehnyt parhaani ja se riittää. Ainahan sitä voi jälkeenpäin miettiä, mitä olisi voinut tehdä paremmin, mutta kaiken huomioon ottaen, olen selviytynyt tosi hyvin. Olen sitä mieltä, että yksinhuoltajana olo ei ole se helpoin juttu, mutta kyllä siitä selviää! Joten tsempit kaikille yksinhuoltajille ja tietysti muillekin äideille!