Mietteitä erityislapsista ja elämästä

Olen viimeiset pari päivää ollut hyvinkin mietteliäs. Tässä muutama päivä taaksepäin googletellessani jotakin, törmäsin blogiin, joka kertoi incl-sairautta sairastavasta lapsesta. Tästä sairaudesta en ollut koskaan kuullutkaan, joten aloin selvittämään minkälainen sairaus on kyseessä. Kun luin vähän tietoa sairaudesta, tuli minulle jotenkin hyvin surullinen olo. Sairautta sairastavat elävät yleensä 5-12 vuotiaiksi. Luin sitten monen monta postausta siitä blogista ja sen jälkeen olenkin miettinyt kaiken maailman asioita elämisestä. Kuinka se ei kaikilla ole yhtä helppoa ja miten surullista onkaan, kun jotkut oman lapsensa joutuvat hautaamaan.

Olen ihmisenä sellainen, että hirveän helposti murehdin toistenkin asioita, vaikkei omakaan elämä ole aina sitä ruusuilla tanssimista. Tuota blogia lukiessani tuli minulle kuitenkin suunnaton kiitollisuus Rasmuksesta ja siitä, että hän tosiaan tälläkin hetkellä tuolla pinnasängyssään nukkuu ja tuhisee niin suloisena. Joka päivästä olen kiitollinen, vaikka välillä on niitäkin hetkiä, kun hermot menee toisen kiukutellessa.

Elämä ei ole mikään itsestäänselvyys. Terveyskään ei sitä ole, vaikka sen saattaa helposti unohtaa. Rasmus on tästä todiste. Rasmus on myös todiste siitä, että sairauksista huolimatta, hän on niin iloinen kaikesta. Pikku jutut, kuten esimerkiksi hyppyyttäminen, tekee tuon pojan niin valtavan onnelliseksi. Eipä hän vielä ymmärrä sairastavansa edes mitään, mutta uskon, että hän tulee olemaan hyvin onnellinen siltikin, kun niistä asioista ymmärtää.

Jos tätä lukee joku, joka tietää saavansa erityislapsen tai jolla sellainen on vastikään syntynyt, haluan kertoa, että siitä selviää. Elämä tulee olemaan erilaista, muttei sen huonompaa. Itse ajattelen, että erityislapsi on suuri lahja. Tottakai tervekin lapsi sitä on. Omalla kohdallani erityislapsi on opettanut niin paljon elämästä. Jos Rasmus olisi täysin terve, en olisi tälläinen kuin nyt olen. Rasmus on tehnyt minusta paremman ihmisen.